Että ihmisellä osaa olla kiire.
Tuntuu, ettei ehdi hetkeksi istua puhumattakaan että ehtisi hengittää syvään ja laskea kymmeneen.

Pimeä alkutalvi on vaatinut veronsa,
kai se on masennusta - mene ja tiedä.

Elämä on yhtä suurta myllerrystä, jos itse kokee olevansa tasapainossa ja hallinnassa niin vähintään oma isä osoittaa merkkejä kaaoksesta.

Vanhemmat ovat saaneet avioeronsa hoidettua, isä lunasti äidin osuuden lapsuudenkodista.
Vaikka mikä koti se nyt enään on, rikki revitty, hajalla, palasina.
Mikään ei ole enään kuin ennen.
Ennen.
Aika entinen, ennen pikkuveljen syntymää.
Se on se minun unelmani, haaveeni ja toiveeni.
Ihana rakas lapsuuden kulta-aika.
Kai se päättyi, kun haikara toi pienen sinisen nyytin kotiin.
Ikäeromme on niin suuri, lähes kymmenen vuotta.
Olisin kai tarvinnut sisaruksia jo aiemmin.

Pikkuveljeni on jo mies,
mies, jonka menneestä en tiedä mitään.
Mies, jonka haluaisin niin kovin tuntea paremmin.

Suunnaton kaipaus painaa rintaa.
Kaipaan jotain, mitä en edes osaa nimetä.
Tunnen myös vihaa, pettymystä ja raivoa.
Inhoa.
Epätoivoa.

Tunnen myös rakkautta.
Sydämeni pakahtuu tunteesta, jota en ole tuntenut koskaan aiemmin.
Rakastan vanhempiani, lapsuuteni haavekuvaa.
Rakastan elämää, enkä oikeasti aio ajaa päin ensimmäistä vastaantulevaa rekkaa, vaikka niin lupasinkin.
Kaikista rakkain on J.
Elämäni.
En osaa sanoin kuvata sitä vaaleanpunaista hattaraa, joka täyttää pääni kun ajattelen J:tä.
Tässä se on - aina.

Huomenna suunta kohti pohjoista, rakkautta, elämää.