Hieman huvituneena olen seurannut, kun ikisinkut työkaverit ja muutin läheiset ovat alkaneet asettumaan aloilleen,
seurustelemaan vakavasti, kihlautumaan ja perustamaan perhettä.

Ei me oltu ikuisesti nuoria, ei edes mieleltämme. Ei enään koskaan.

Illanistujaiset ovat muuttuneet sivistyneiksi, syödään hyvin ja otetaan ehkä lasillinen viiniä, parhaassa tapauksessa ajetaan autolla kotiin, hyvissä ajoin ennen puolta yötä.

Joskus tulee miettineeksi, mihin se villi ja vapaa nuoruus oikein katosi - oliko sitä koskaan olemassalaan muualla kuin elokuvissa?
Toisinaan tuntuu, että paljon on jäänyt tekemättä ja kokematta, toisaalta liian paljon on tullut nähtyä.
Kunpa elämä olisi ollutkin helppoa ja ihanaa.

Nyt alkaa olemaan juurikin 10 vuotta siitä, kun muutin pois kotoa, liian nuorena - tiedetään.
Siitä asti olen huolehtinut itse itsestäni, ja aika pitkälle myös muista.
Oliko se sen arvoista?
Nyt kun katson pikkuveljeäni, joka täyttää kevään tullen 18, eikä hänellä ole mikään kiire muuttaa pois äidin luota.
Olisiko ollut helpompaa, jos olisin asunut kotona pidempään? Tuskin ja hyvin todennäköisesti.


Vanhempien ero painaa edelleen.
Minua inhottaa se, että minut on sotkettu siihen mukaan.
Minä en halua enkä jaksa osallistua.
Tosin tänään sain sanottua isälleni, että heidän täytyy keskenään sopia asunnostaan, kuka sen lunastaa, kuka maksaa putkiremontin.

Ja vaikka heidän välit ovat kylmääkin kylmemmät, silti minä, pieni ja naivi, salaa mielessäni toivoisin heidän palaavan takaisin yhteen, niinkuin mielestäni isän ja äidin tulisi ollakkin.

Miksi minä mietin näitä?
Eiväthän nämä asiat kuulu minulle!
Ei enään sen jälkeen, kun olen heidän huomastaan lentänyt omille teilleni.