Eilisen kohtauksen, olkoonkin sitten paniikkia tai mitä ikinä, jälkeen päässäni on pyörinyt mitä mielenkiintoisampia ajatuskia.

Muistan kuinka lapsena rakastin kehuja, hain hyväksyntää ja halusin ehdottomasti olla aina kaikessa hyvä, paras.
Jossain vaiheessa käsitin hyvin rankasti sen, että näin ei ole.
En ollut koskaan hyvä koululiikunnassa, juoksu- ja hiihtokilpailuissa olin aina viimeisten joukossa.
Ala-asteella paras ystäväni oli opettajamme suosikki.
Ystäväni sai parhaita numeroja, hän oli lahjakas piirtämään ja hän sai joulunäytelmässä aina halutuimmat roolit.

Kehuja ja hyväksyntää janoan edelleen.
Rakastan sitä, kun minua kehutaan.
Nautin ylikaiken onnistumisesta ja varsinki jos siitä palkitaan.
Mutta kuitenkin, ja ehkä juuri sen vuoksi, taustalla kummittelee kokoajan epäonnistumisen pelko, kuin peikko.
Pelkään sitä, jos epäonnistun,
ja sitä, että minulle nauretaan.

Surullista sinänsä,
mutta tiedän paremmin kuin hyvin, mistä tämä pelko juontaa.
Vaikka olin alle kouluikäisenä kaikkien ihailema ja palvoma - ainoa lapsi, mutta myös ainoa lapsenlapsi,
koulussa sain kuitenkin tuta maailman julmuuden.
Kyllä, minä olin koulukiusattu, en onneksi fyysisellä tasolla, vaikka ei henkinen kiusaaminen yhtään helpompaa ollutkaan.
Kiusaamisen olisi ehkä kestänyt, ellei opettajamme olisi pitänyt sitä normaalina lastenvälisenä kanssakäymisenä.
Jos poika kiusaa tyttöä, on hän vain ihastunut tähän.
Koin lisäksi eläväni parhaan ystäväni (joka on muuten edelleenkin kovin rakas, vaikkemme ole nähneet vuosiin ja yhteydenpitokin tapahtuu aioastaan sähköpostitse) joka oli aina parempi kuin minä.

En enään ollut se näppärä ja tietäväinen pieni lapsi, jota sain olla elämäni ehkä kahdeksan ensimmäistä vuotta.
Koitan kuitenkin pyrkiä siihen, vaihtelevalla menestyksellä.
Ja nyt aikuisena tiedän olevani erityinen, ainutlaatuinen.