Joskus, tai oikeastaan aika useinkin, tulee suhtauduttua varsin kyynisesti ihmisiin joiden kanssa on tekemisissä.
Pessimistihän ei koskaan pety, mutta joskus itsekin turhautuu siihen,
että kuvittelee muista aina pahaa ja pelkää sitä ikävintä.

Monesti olen miettinyt, kusettavatko ihmiset ihan sumeilematta.
Eräskin tuttava asiakas ei ollut saanut erästä rahaa tilillensä ajoissa, ja jäi täten koko kampaamokäynnin velkaa, kävi kyllä hoitamassa asian jo parin päivän päästä,
mutta noin muutamana menneenä päivänä ehdin jo miettimään, aikookohan asiakas hoitaa koko asiaa ollenkaan.

Samoin tässä asuntoasiassa olen joutunut miettimään,
tehdäänkö minulle vain sairasta pilaa.
Olen kuitenkin irtisanonut asuntoni - mitä sitten kun joudun tästä tavarani tyhjentämään ja uusi vuokraemäntä tuumaakin "aprillia, aprilliä, syö silliä, juo kuravettä päälle!!", menenkö minä sitten veneen alle?

Minä en ymmärrä, muksi minun täytyy kyseenalaista ihmisiä ja heidän tekemiään lupauksia.
Miksen voisi aidosti vain luottaa, niinkuin olen luottanut aiemminkin.
Mikä on saanut minut kyynistymään?
Kai se on näitä varhaisen vanhuuden oireita,
en enään ole niin sinisilmäinen kuin aiemmin.

Tavallaan haluaisin edelleen olla,
naivi ja hyväyskoinen, luottavainen.
Silti tämä maailma ei anna minun sitä olla.
Maailma pakottaa kyseenalaistamaan kaiken, epäilemään lähimpiäänkin.


Vietin tosin viikonlopun uudessa tulevassa kodissani.
Eilisen illan istuimme, joimme siideriä ja paransimme maailmaa.
Söimme marjapiirakkaa ja joimme minttukaakaota.
Katsoimme elokuvia sekä piirrettyjä.
Maailmasta tuli paljon parempi paikka taas kertarysäyksellä - se on hienoa.

Tulimme siihen tulokseen, että kyllä kahdelle naisihmiselle täytyy riittää yksi yhteinen saunavuoro
ja että minä vien roskat, ja pääsen nauttimaan täydestä ruokahuollosta.
Kissojakin lupauduin ruokkimaan, jos saan koko asunnon itseni ja J:n käyttöön.
Hyvä kauppa tämä tulee olemaan.