Seuraavana tiedossa ällömakeaa hehkutusta, turhaa vouhkausta ja täyttä teinimeininkiä.
Pääsiäisen lopputulos, suudelmista turrat huulet, edelleen iholla viipyilevä kosketus.
Luoja, tältäkö se tuntuukaan, olla sydänjuuria myöden ihastunut?

Pääsiäinen alkoi rauhallisissa merkeissä, kunnes lauantaina työkaverini sai asiakkaaksi erään kovin miehistyneen jääkiekkoilija nuorukaisen.
Totuuden nimissä myönnettäköön, heilastelin samaista poikaa jotain vuosia takaperin. Silloin, silloin saattoi vain puhua pojasta, juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut silmänilo
Alunperin korjasin tämän kauniin mukaani kaupungin keskustan ainoan yökerhon edestä (tämä on toinen tarina jonka kerron myöhemmin)...
Nyt tämä uskomattoman komea, kaupungin komein jääkiekkoilija, sitten ilmestyi työpaikalleni (onneksi ei minun asiakkaaksi) ennalta varoittamatta ja sai sydämeni ottamaan aikalisän.
Miten pelkkä samassa huoneessa oleminen saikin olon, herranjumala, vanhan akan mielenterveyden järkkymään noinkin suuresti.

Loppupäivän keräsin rohkeutta, mietin ja punnitsin, ja lopulta rohkaisin mieleni, aamulla 4.30 lähetin viestin, "oli hyvä nähdä, pitkästä aikaa". Me muutamat tunnit, jotka koitin kofeiini- ja nikotiiniyliannostuneena nukkua, olivat täyttä koiranunta, odotin viestiä, jotain vastausta, mutta ei..

Luoja, nyt minä mokasin.
Tietysti kyseinen komistus nukkuu kumppaniinsa kietoutuneena, autuaan onnellisena.

Minkäs teet?
Ei sitten, ennemmin kuolen katkerana vanhana piikana, ennen kuin viestitän uudelleen taikka soitan.
Vanha kärtyinen akka nielee tappionsa ja palaa arjen koittassa takaisin kaupunkiin, kauas pois.

Kunnes sitten.
Parkkeerasin autoni kioskin eteen poikittain, kuten peruskemijärveläiseen kulttuuriin kuuluukin, ja olen jo astumassa kioskiin sisälle, kuulen että perääni huudetaan.
Alkuhehkutuksen perusteella me kaikki arvaammekin, kuka huutelija sitten olikaan.
Minulla ei ole koskaan hermostuttanut niin paljon kuin silloin, voi luoja.
Sydän otti ylikerroksia ja aikalisää yhtäaikaa, kuumat aallot virtasivat lävitseni ja varpaita kutitti.
Mikä myllerrys, sen muutaman minuutin ajan jonka vaihdoimme kuulumisia.
Lähtiessään ihanuus huikkasi perään, että tule joskus käymään kahvilla.

Tässä vaiheessa minua jännitti, innosti ja pelotti, kaikkia yhtäaikaa.

Aikalisä, pakko saada.
Ajelin aikani, kunnarajoja hipoen, kunnes huomasin, ei minulla ole mitään hävittävää.

Joskus pitää ottaa itseään niskasta kiinni.

Päiväkahvit muuttuivat iltakahveiksi, ja lopulta myös aamukahveiksi.
Ja minä hymyileen varmastikkin seuraavat kolme viikkoa, minä lupaan sen.

Ja kyllähän te jo tiedättkin, sen lisäksi että näytti hyvältä, myös tuoksui ääreishyvälle...