Myönnän itsekkin sortuneeni lukemaan omaa blogiani.
Toisaalta huvittaa,
toisaalta järkyttää,
kuinka sitä uskaltaakin olla noin uskomattoman avoin?

Vaikka kirjoitankin täysin anonyyminä,
silti tekstini ovat niin tunnistettavia.
Toisinaan luulen, että joku tunnistaa minut oikeasti,
ehkä jopa pelkäänkin sitä,
toisaalta toivonkin sitä.

Minä en osaa puhua,
minulla ei ole ketään niin läheistä,
jolle voisin tuntojani jakaa,
enkä edes kaipaa sellaista.
Nautin yksinäisyydestä.

Aika ajoin olen havahtunut muistelemasta menneitä,
olen hetkittäin muistellut exääni, sitä viimeisintä
Ja niitä kaikkia muitakin.

Ei niitä oikeasti ole kovinkaan montaa,
neljä ennen nykyistä.
Seksipartnereita minulla on ollut 13,
pari rehellistä yhden illan tarinaa,
neljä teinihairahdusta (kuka näitä edes laskee?)
ja kaksi laastarisuhdetta.
Eihän se edes kuulosta pahalta, eihän?
Itseasiassa, minusta se kuulostaa ihan hirveältä,
tuossa on oikeasti ainakin puolet liikaa.
Mutta tietysti täytyy ottaa huomioon se,
että tarjokkaita olisi ollut enemmänkin.

Menneisyys on toisaalta niin kurjaa muisteltavaa,
että helpommalla pääsisi,
kun antaisi vain olla.