Minä en oikeastaan tiedä, miksi ihmeessä tätä kirjoitan.
Kai aloittaessani koin olevani julkisen terapoinnin tarpeessa.
Lueskelin eilettäin puhelimeeni jääneitä tekstiviestejä exältä,
ne rupesivat kaikessa koomisuudessaan hymyilyttämään.
Niistä paistaa läpi exän uteliaisuus elämäntilannettani kohtaan, samalla kun exä vaivihkaa yrittää kertoilla elämästään minulle.

Juhannuksen alla tuli viimeisin yhteydenotto,
jossa exä uteli hiusväristä jota olin hänelle käyttänyt, jota minä en tietystikkään edes jaksa muistaa.
Samalla ilmeni mistä exä oli omakotitalonsa hankkinut.

Minä en tiedä, pitäisikö minun olla kiinnostunut, kateellinen, pitäisikö ylipäänsä reagoida?
Ainoa tunne on inho.
Täysin ventovieras ihminen utelee minulta asioita, joita en halua hänelle kertoa.
Ystäviä me emme ole, emme koskaan.
Tai jos olemmekin, niin kovin yksipuolista ystävyyttä se on.

Minä en kaipaa ystäviä oikeastaan.
Huomaan erakoituneeni yhä pahemmin.
Nautin yksinolosta täysin siemauksin.
Ikään kuin koittaisin nauttia siitä varastoon, sillä tiedän, ettei se ole ikuista.

Toisaalta olen ollut turhautuneempi kuin aikoihin,
täysin tyhjänpäiväsiet asiat saavat minut ärsyyntymään.
J ärsyttää toisinaan todenteolla,
pienet asiat ovat kaikista raivostuttavimpia.

Pitänee katsoa peiliin.